Aurinko lämmitti ihanasti. Se kimmelsi keijun siivillä saaden ne näyttämään timanteista tehdyltä verholta. Keiju rakasti siipiään. Niillä pääsi lentämään lujaa ja korkealla. Koska ne kimmelsivät niin kauniisti, ne tekivät keijusta hyvin näkyvän. Metsässä, jossa keiju asui, oli menninkäisiä ja peikkoja. Itseasiassa enemmän peikkoja ja menninkäisiä kuin keijuja. Tuossa ympäristössä oli joskus hyvin vaikea olla niin näkyvä - tahtomattaan.
Keijua oli kiusattu ja vähätelty koko hänen elämänsä ajan. Keiju luuli pitkään olevansa menninkäinen muiden joukossa. Kuusen lehvien alla tallusteleva tumma otus. Hän halusi olla kuin muut. Hänestä oli kivuliasta joutua väärinymmärretyksi. Oli vaikea ymmärtää, miksi menninkäiset kiusasivat yhtä heistä. Hän eli metsässä samalla tavalla kuin menninkäisetkin. Eleli puissa ja ihasteli joka päivä nousevaa aurinkoa. Mutta keiju ei ollut menninkäinen. Se selvisi hänelle eräänä päivänä, kun hän näki kuvansa lähteen pinnassa. Hän loisti. Kaunista valoa, joka valaisi ympäristön voimakkaasti. Ja ne siivet, jotka loistivat auringonvalossa sateenkaaren värein.
Tuosta päivästä lähtien keiju ymmärsi hieman, miksi häntä kiusattiin. Hän ei ollutkaan menninkäiden menninkäisten joukossa, vaan keiju. Menninkäisten maailma on melko synkkä. Auringonvalo ei saavuta kuusen lehvien alimpia oksia kovinkaan voimakkaasti. Sen täytyy johtua siitä, keiju ajatteli. Mikä onkaan ihanampaa kuin valo! Valo, joka kirkastaa kaiken. Virkistää, valaisee ja tekee kaiken niin kauniiksi. Antaa elinvoimaa kaikelle, mikä kasvaa. Sehän on elämän ehto.
Keijun tehtävä on elää menninkäisten metsässä. Hän on saanut lahjaksi kauneuden ja timanteista tehdyt siivet. Siivillä hänen on mahdollista lentää puiden ylimpien oksien lomassa ja nauttia auringosta. Hänen tehtävänään on varastoida valo siipiensä suojaan, jotta voi viedä pieniä säteitä menninkäisille. Hänen tehtävänään on näyttää menninkäisille kauneutta. Olla oma erilainen itsensä.
Vuosien kuluessa keiju oppi ymmärtämään menninkäisiä ja heidän taipumustaan kiusata. Niinhän se on. Erilainen on aina pelottavaa. Ehkä menninkäiset pelkäsivät, että heillekin kasvaa siivet ja he joutuvat lentämään auringonvalossa. Suora auringonvalo olisi saattanut olla menninkäiselle polttavaa. Mutta kaikessa eriskummallisuudessaan, menninkäiset rakastivat sisimmässään keijuja. He ihailivat keijun kauneutta ja taitoa lentää korkealla. Keijut tuovat menninkäisten maailmaan valonsäteitä, kauniita värejä. Ehkä menninkäisetkin kyllästyvät aika-ajoin menninkäisten maailmaan. Samoihin maan sävyihin ja lehtikasoihin.
Keiju oppi viimein olemaan se, miksi hänet oli luotu. Valonsäteeksi ja heijasteeksi. Joka kerta liihotellessaan puiden latvojen seassa, hän yritti kerätä valoa siipiinsä mahdollisimman paljon. Jotta nuo pienet menninkäiset voisivat nauttia hieman enemmän elämästään. Jos hänet oli luotu keijuksi, hän päätti olla keiju täydellä voimallaan. Ja niin valo tarttui hänen siipiinsä kasvattaen keijun loiston täyteen mittaansa. Keiju oppi lentämään aina vain korkeammalle. Keijuille vain taivas on rajana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti