Rakkauden soturi

Heitä on kaikkialla. He näyttävät samanlaisilta kuin kaikki muutkin ihmiset. Elävät tavallista elämää ihan niinkuin kaikki muutkin. Et tunnista Rakkauden soturia heti. Välttämättä. Mutta jos olet tarkkaavainen ja liikut  sydän auki, saatat havaita heidät nopeammin.

Heidät tunnistaa silmistä, joissa loistaa taivaankaaren tähdet. Sydämestä, jossa palaa auringon kaltainen lämpö. Ymmärryksestä, joka on yhtä syvä viisaudessaan kuin yötaivas on tummuudessaan. Heidän tukensa on luotettava kuin maata kiertävä kuu. Vaikka et näe kuuta päivällä, tiedät että se ohjaa asioita maapallolla ja jokainen yö se loistaa kirkkaana.

Rakkauden soturilla on aseita. Ne ovat piilotettuja, mutta jos olet tarkka, saatat tunnistaa ne.

Rakkauden soturin haarniska koostuu puhtaasta ymmärryksestä. Rakkauden soturi tietää, että rakkauden taisteluissa sydäntä ei suojata kuorella, vaan ymmärryksellä. Kilpenä Rakkauden soturi käyttää hyväksyntää. Miten helppoa olisikaan suojata itsensä kivuliailta nuolilta kyykistymällä kilven alle turvaan. Koska Rakkauden soturi on sotureista jaloimpia, hän hyväksyy tilanteet rakkauden taisteluissa ja kääntää oppimansa vahvuudekseen.

Miekakseen Rakkauden soturi on valinnut rehellisyyden. Voima, joka miekkaa liikuttaa, on puhdas rakkaus. Rakkauden soturin tärkein voimavara taistelussa on valo. Samainen valo, joka tuikkii tähtinä soturin silmissä, kietoutuu rehellisyyden miekan kautta vastustajansa ympärille.

Rehellisyyden miekka on monesti tuskallinen ja vastustaja ei sitä kestä. Se voi jopa satuttaa enemmän kuin  taotun teräsmiekan sivallukset. Rakkauden soturi tietää tämän ja siksi rehellisyyden miekkaa ohjaa rakkaus. Tullakseen hyväksi soturiksi hänen on opeteltava käyttämään rehellisyyden miekkaa rakkauden kautta. Siinä riittää opettelemista. Yleensä Rakkauden soturi osuu miekallaan vastustajansa arimpaan paikkaan. Sydämeen. Sinne rehellisyyden sivallus tekee valolle tietä tekevän haavan. Mutta soturi tietää, että vain valon kautta vastustajakin voi parantua.

Rakkauden soturi on usein yksinäinen. Hänellä on suuri tehtävä harteillaan. Niin moni valitsee teräshaarniskan näennäisen suojan rakkaudenpistojen suojaksi. Tietämättä, että ymmärryksellä ja anteeksiannolla voi voittaa sotia. Rakkauden sotia. Niin moni haluaa kyyristellä kilven alla. Silloin ei vain koskaan pääse näkemään selkeästi. Kaikista vaikeinta on käyttää rakkauden voimalla rehellisyyden miekkaa. Rakkauden soturi näkee sydämeen ja kertoo totuuden siemeniä. Istuttaakin niitä välillä sydämiin.  Niin moni kuitenkin valitsee kylmän ja loukkaavan sanan säilän, jolla aiheutetaan mustaa kuonaa valuvia sydämiä. Mutta rehellisyys sattuu, jos sen valoon ei ole tottunut. Siksi soturin tärkein ominaisuus onkin kärsivällisyys.

Rakkauden sotureita ymmärretään usein väärin. Heillä on rakkauden puhtaimmat parantavat voimat käytössään, mutta ne aliarvioidaan ja niitä väheksytään. Heitä yritetään hyvin usein ylipuhua luopumaan tärkeästä tehtävästään. Ei ole rakkauden soturin tie helppo. Mutta hän tietää, että jokainen hänen miekkansa kautta isketty valoa vuotava haava paranee täysin. Sen kautta vastustajalle annetaan mahdollisuus karistaa teräshaarniska yltään, heittää kilpi tuleen ja iskeä miekkansa maahan. Siitä alkaa paraneminen. Eheytyminen.

Miten rakkauden soturi tietää voittaneensa? Hänen ei tarvitse voittaa. Se on osasyy hänen tehtävänsä raskauteen. Hän saa voimaa auringosta, tähdistä ja kuusta. Joka ilta hän painaa päänsä ja kiittää tehtävästään. Hän pyytää voimaa ja rohkeutta viedäkseen tehtäväänsä eteenpäin. Kun hän taistelun tuoksinnassa näkee ymmärryksen pilkahduksen vastustajan silmissä, hän melkein halkeaa onnesta. Kun hän näkee vastustajansa kasvoilla hyväksyvän hymyn tuomitsevan katseen sijaan, hän voisi juosta kevyesti kuin tuuli. Ja kun Rakkauden soturi näkee vastustajan itkevän mustan kuonan aiheuttaman kivun pois, hän itkee vastustajan kanssa.

Niin, Rakkauden soturi on hyvin erikoinen soturi. Kun tunnistat hänet, tarjoa hänelle kauneutta ja lempeyttä. Jos vielä pystyt tarjoamaan ymmärrystä, voitat soturin puolellesi ikuisiksi ajoiksi. Ethän halua menettää tilaisuutta?

Lopulta opit lentämään itse

Mustarastaan poikanen räpiköi. Miksi nuo kaikki muut osasivat jo lentää. Siivet olivat kasvaneet niillä täyteen mittaansa ja ne liihottelivat kovin majesteettisen upeasti. Pienet mustat linnutkin voivat olla hyvin kauniita lentäessään. Täynnä itsevarmuutta ja osaamista.

Pitäisikö vaan kuitenkin tyytyä popsimaan marjoja pensaista. Kyyristelemään kuusen oksien alla. Ihan hyvä näinkin on. Turvallista. Sen minä jo osaan.

Miltäköhän taivas näyttää lähempää? Miltä tuntuu olla vapaa? Miltä tuntuu ilma siipien alla, kun oppii luottamaan sen kantovoimaan? Ajatukset eivät jättäneet mustarastasta rauhaan. Vaan miten oppisi lentämään, kun ei ollut opettajaa. Minä tarvitsen siis opettajan, tuumasi mustarastas.

Mustikat maistuivat kovin hyvältä, niitä oli kupu täynnä. Rastas ajatteli ottaa pienet päivänokoset. Nokosten aikana hänhän voisi uneksia lentämisestä. Olipa hyvä idea!

Siinä mietteissään rastas kuuli sirkutusta. Pientä piiperrystä varpujen seasta. Eihän tästä uneksimisesta tule mitään, kun häiritään. Piiperrys jatkui ja mustarastas päätti selvittää, mistä ääni tulee.

Varpujen alta hän löysi varpusen. Pienen ja sievän, mutta loukkaantuneen. Sen siipi oli vahingoittunut ketun hampaissa. Mokoma kettu oli saanut varpusen hampaisiinsa, mutta onneksi varpunen oli saanut pyristeltyä itsensä irti. Katalin seurauksin. Mustarastas muisti, miten hänkin oli ollut siipirikko. Ehkäpä lentämisen opettelu oli siksi niin vaikeaa. Mutta samantien rastas pisti ajatukset syrjään ja päätti auttaa varpusta. Varpunenhan kyllä osasi jo lentää. Ehkäpä he voisivat opetella lentämään yhdessä uudestaan!

Niinpä lintusista tuli ystävät. Varpunen kertoi matkoistaan, miltä taivas näytti, miten meri kimmelsi kauniisti auringossa. Varpunen kertoi tekniikoita, joilla rastas saattoi voimistaa siipiään. Nehän olivat vielä keskenkasvuiset. Ei ihme, että lentäminen oli hieman haasteellista. Varpunen opetti lentotekniikkaa ja kaikkia vinkkejä, mitä teoriassa voi antaa. Ja rastas kyseli. Mietti ja pohti. Miten, miksi, koska ja kuinka? Mutta varpunen ei ärsyyntynyt. Hän kertoi pyyteettömästi ja auttoi. Hän oli luvannut mustarastaalle: ”Opetan sinut lentämään. Kerron sinulle kaiken tietoni. Autan ja tuen. Mutta lopulta sinun pitää opetella lentäminen itse. Opit sen samantien kun tunnet ilman siipiesi alla. Sinun täytyy vain uskaltaa. ”

Mustarastas hoivasi varpusta. Hän poimi marjoja ja tarkisti, että ympärillä oli turvallista. Yhdessä he voimaantuivat ja niin tuli aika kokeilla siipiä. He tekivät lentoharjoituksia yhdessä. Rastas opetteli tuntemaan siipensä. Miltä viimeinenkin sulka siiven kärjessä tuntui. Miltä ilma sulkien välissä tuntui. Sitten hän sulki silmänsä ja näki mielessään miltä lentäminen tuntui. Siellä hän varpusen kanssa kallion kivellä näki itsensä lentämässä ja tunne oli sanoinkuvaamaton. Eikä hän ollut vielä päässyt edes ilmaan. Mutta hän oli jo niin lähellä. Huomenna minä lennän, hän päätti. Varpunen pisti stopin ja sanoi, että sinä lennät ystäväiseni tänään. Jos voit lentää mielessäsi, voit jo lentää fyysisesti. Tuon valmiimmaksi et enää tule.

Mustarastaan sydän alkoi lyödä kiivaasti. Silmissä alkoi sumentua, sulat siipien kärjissä tuntuivat yhtäkkiä sulautuvan isoksi klimpiksi. Varpunen näki tämän ja muistutti kauniisti rastasta palaamaan tunteeseen, miltä ilma sulkien välissä tuntuisi. Kohta näet taivaan lähempänä, meren kimmeltävän. Älä anna periksi. Olet jo perillä!

He etsivät korkeimman kallionkärjen ja rastas meni reunalle seisomaan. Sydän pamppaili edelleen. Suutakin kuivasi, mutta into lentää oli niin suuri, että se voitti pelon. Mustarastas avasi siipensä ja verrytteli hieman. Siivet alkoivat liikkua sulavammin ja sulavammin. Jalat tuntuivat kevyemmiltä ja kevyemmiltä. Ja sitten ilmavirta nosti rastaan ilmaan. Hän jatkoi siipien heiluttamista ja huomasi varpusen katselevan kannustavasti, mutta jo kovin kaukaa. Varpunen palautti mieleen kaiken oppimansa ja yhtäkkiä kaikki tuntui niin luonnolliselta. ”Minä lennän, minä lennän” Hän visersi niin lujaa kuin osasi. Hän kieppui ilmavirran mukana ja lentäminen tuntui juuri niin ihanalta, kuin hän oli kuvitellutkin.

Varpunen liittyi ystävänsä seuraan ja yhdessä he lensivät katselemaan auringonvalossa kimmeltävää meren pintaa. Ensimmäistä kertaa mustarastas tunsi täyttyvänsä elämästä. Minä opin! Minä osaan! Minä lennän! Minä elän!