Mustarastaan poikanen räpiköi. Miksi nuo kaikki muut osasivat jo lentää. Siivet olivat kasvaneet niillä täyteen mittaansa ja ne liihottelivat kovin majesteettisen upeasti. Pienet mustat linnutkin voivat olla hyvin kauniita lentäessään. Täynnä itsevarmuutta ja osaamista.
Pitäisikö vaan kuitenkin tyytyä popsimaan marjoja pensaista. Kyyristelemään kuusen oksien alla. Ihan hyvä näinkin on. Turvallista. Sen minä jo osaan.
Miltäköhän taivas näyttää lähempää? Miltä tuntuu olla vapaa? Miltä tuntuu ilma siipien alla, kun oppii luottamaan sen kantovoimaan? Ajatukset eivät jättäneet mustarastasta rauhaan. Vaan miten oppisi lentämään, kun ei ollut opettajaa. Minä tarvitsen siis opettajan, tuumasi mustarastas.
Mustikat maistuivat kovin hyvältä, niitä oli kupu täynnä. Rastas ajatteli ottaa pienet päivänokoset. Nokosten aikana hänhän voisi uneksia lentämisestä. Olipa hyvä idea!
Siinä mietteissään rastas kuuli sirkutusta. Pientä piiperrystä varpujen seasta. Eihän tästä uneksimisesta tule mitään, kun häiritään. Piiperrys jatkui ja mustarastas päätti selvittää, mistä ääni tulee.
Varpujen alta hän löysi varpusen. Pienen ja sievän, mutta loukkaantuneen. Sen siipi oli vahingoittunut ketun hampaissa. Mokoma kettu oli saanut varpusen hampaisiinsa, mutta onneksi varpunen oli saanut pyristeltyä itsensä irti. Katalin seurauksin. Mustarastas muisti, miten hänkin oli ollut siipirikko. Ehkäpä lentämisen opettelu oli siksi niin vaikeaa. Mutta samantien rastas pisti ajatukset syrjään ja päätti auttaa varpusta. Varpunenhan kyllä osasi jo lentää. Ehkäpä he voisivat opetella lentämään yhdessä uudestaan!
Niinpä lintusista tuli ystävät. Varpunen kertoi matkoistaan, miltä taivas näytti, miten meri kimmelsi kauniisti auringossa. Varpunen kertoi tekniikoita, joilla rastas saattoi voimistaa siipiään. Nehän olivat vielä keskenkasvuiset. Ei ihme, että lentäminen oli hieman haasteellista. Varpunen opetti lentotekniikkaa ja kaikkia vinkkejä, mitä teoriassa voi antaa. Ja rastas kyseli. Mietti ja pohti. Miten, miksi, koska ja kuinka? Mutta varpunen ei ärsyyntynyt. Hän kertoi pyyteettömästi ja auttoi. Hän oli luvannut mustarastaalle: ”Opetan sinut lentämään. Kerron sinulle kaiken tietoni. Autan ja tuen. Mutta lopulta sinun pitää opetella lentäminen itse. Opit sen samantien kun tunnet ilman siipiesi alla. Sinun täytyy vain uskaltaa. ”
Mustarastas hoivasi varpusta. Hän poimi marjoja ja tarkisti, että ympärillä oli turvallista. Yhdessä he voimaantuivat ja niin tuli aika kokeilla siipiä. He tekivät lentoharjoituksia yhdessä. Rastas opetteli tuntemaan siipensä. Miltä viimeinenkin sulka siiven kärjessä tuntui. Miltä ilma sulkien välissä tuntui. Sitten hän sulki silmänsä ja näki mielessään miltä lentäminen tuntui. Siellä hän varpusen kanssa kallion kivellä näki itsensä lentämässä ja tunne oli sanoinkuvaamaton. Eikä hän ollut vielä päässyt edes ilmaan. Mutta hän oli jo niin lähellä. Huomenna minä lennän, hän päätti. Varpunen pisti stopin ja sanoi, että sinä lennät ystäväiseni tänään. Jos voit lentää mielessäsi, voit jo lentää fyysisesti. Tuon valmiimmaksi et enää tule.
Mustarastaan sydän alkoi lyödä kiivaasti. Silmissä alkoi sumentua, sulat siipien kärjissä tuntuivat yhtäkkiä sulautuvan isoksi klimpiksi. Varpunen näki tämän ja muistutti kauniisti rastasta palaamaan tunteeseen, miltä ilma sulkien välissä tuntuisi. Kohta näet taivaan lähempänä, meren kimmeltävän. Älä anna periksi. Olet jo perillä!
He etsivät korkeimman kallionkärjen ja rastas meni reunalle seisomaan. Sydän pamppaili edelleen. Suutakin kuivasi, mutta into lentää oli niin suuri, että se voitti pelon. Mustarastas avasi siipensä ja verrytteli hieman. Siivet alkoivat liikkua sulavammin ja sulavammin. Jalat tuntuivat kevyemmiltä ja kevyemmiltä. Ja sitten ilmavirta nosti rastaan ilmaan. Hän jatkoi siipien heiluttamista ja huomasi varpusen katselevan kannustavasti, mutta jo kovin kaukaa. Varpunen palautti mieleen kaiken oppimansa ja yhtäkkiä kaikki tuntui niin luonnolliselta. ”Minä lennän, minä lennän” Hän visersi niin lujaa kuin osasi. Hän kieppui ilmavirran mukana ja lentäminen tuntui juuri niin ihanalta, kuin hän oli kuvitellutkin.
Varpunen liittyi ystävänsä seuraan ja yhdessä he lensivät katselemaan auringonvalossa kimmeltävää meren pintaa. Ensimmäistä kertaa mustarastas tunsi täyttyvänsä elämästä. Minä opin! Minä osaan! Minä lennän! Minä elän!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti