Älä tee mitään-päivä

Kylmä! Ulkona on pimeää, myrskyää. Yhtä kylmä tuntuu olevan sielun sopukoissakin. Kaipaan lämpöä. Päätän jäädä kotiin ja omistaa päivän itselleni!

Mikä pakko on olla kustannustehokas. Jaksaa pimeimpänä ja kylmänä vuodenaikana taistella sitä vastaan? Korkokengät jalassa ja purkista maalattu pirteys naamalla. Päivänä, jolloin tunnen tekeväni (vielä) työtä, jolla ei ole merkitystä. Toki kaikilla töillä on merkitystä. Mutta maailma ei kaadu siihen, jos teen tänään sitä, mitä sydän sanoo. Jään kotiin pyjama päällä, punaiset villasukat jalassa. Eikä maailma kaadu siihenkään, jos jokainen ottaa tällaisen päivän. Itseasiassa maailmasta tulisi ehkä hiukkasen verran parempi paikka, koska ihmiset, jotka sitä asuttavat, voisivat paremmin.

Kynttilät ja suitsuke palamaan. Maistelen kumpi piparkakku maistuu paremmalta: sydän vai tähti. Vai josko sittenkin kuu. Onneksi ei tarvitse päättää, ne kaikki maistuvat hyviltä! Syön kun on nälkä, enkä kellon mukaan. Teen lounaaksi lättyjä, koska juuri nyt tekee mieli lättyjä. Nauran ääneen kissojen temmellykselle ja nautin niiden silittämisestä. Tuijottelen ikkunasta puiden heilumista tuulessa ja annan ajatuksen lentää. Tai olen ajattelematta yhtään mitään. Vain olen. Kun tekee mieli nukkua, otan päiväunet. Kun tekee mieli lukea kirjaa, luen kirjaa.

Koska kuuntelen mitä sieluni haluaa, olen myös tehokkaampi seuraavana päivänä. Jokaisella pitäisi olla vapaus ottaa vapaapäivä töistä rakastamista varten. Sekä itselle, että kumppania varten. Ja jos ei ole oikeutta, ota oikeus omiin käsiisi. Pieni kapinallisuus on oikein! Kuka sitä elämääsi elää? Sinä, vai kiltti, aina taipuisa työntekijä, jolla mieli on tiukka kuin korsetti. Revi ne narut henkisestä korsetistasi ja hengitä. Täydellinen hidastamisen hetki on elämää täydellisimmillään <3 

Pidä itsestäsi huolta. Rakasta itseäsi, kauneinta, ihaninta itseäsi. Näin pidät huolta myös läheisistäsi <3

Ps. Lätyistä tuli todella hyviä. Johtuu varmaan runsaasta voin määrästä ^_^

Helmen tarina

Olipa kerran pieni simpukka. Hän oli melko vaatimaton ja joku saattoi sanoa häntä mitättömäksikin. Sen verran hyvin hän sulautui joen pohjaväriin. Simpukka oli syntynyt tuossa joessa. Hän oli aina elänyt siellä, eikä tiennyt, että jotkut simpukat elivät suuressa meressä. Mutta ei se haitannut simpukkaa.

Simpukka oli tyytyväinen, mutta häntä harmitti muutama asia. Joen vesi oli sameaa ja likaista. Joskus simpukasta tuntui, että hän tukehtuu. Hän kaipasi kirkasta vettä, jossa oli helppo hengittää. Hän muisti, että aikoinaan kotijoen vesi oli ollut kirkasta ja raikasta. Toinen asia, mikä simpukkaa oli alkanut kaivelemaan, oli rankat kokemukset. Ihmiset päristelivät veneillään joella joskus kovin vauhdikkaasti. Joen pohjamuta suorastaan pöllysi, jos se nyt voi vedessä pöllytä. Mutaa oli kaikkialla ja hengittäminen oli entistä vaikeampaa. Tätä tapahtui nykyään kovin usein. Ihmiset myös tiputtelivat veteen kaikenlaista roskaa. Kaunis joenpohja alkoi muistuttamaan kaatopaikkaa.

Ja kaikenlisäksi näistä kokemuksista simpukka oli voinut huonosti niin, että oli vahingossa nielaissut pienen roskan. Se ei lähtenyt pois millään. Simpukka yski ja yritti etsiä puhtaampaa paikkaa oleilla, mutta ei auttanut. Hän tunsi, miten roska alkoi kasvaa. Tosin se onneksi muuttui pehmeämmäksi. Ikäänkuin pyöreämmäksi. Olo alkoi helpottaa aikaamyöden.

Simpukka oli kuullut, että ihmiset toisinaan metsästivät simpukoita. Hän ei tosin ymmärtänyt oikein miksi. Kalat tiesivät kertoa, että simpukoiden tehtävä on tuottaa aarteita. Ihmisille, joilta puuttuu elämästä kauneutta. Mitä ihmettä se nyt voisi olla, mietti simpukka. Tuo pieni vaatimaton joenelävä. Kovia kokenut ajelehtija. Joka oli vielä nielaissut roskan. Roskaa täynnä, tunsi simpukka itsestään. Niin vähän hän tiesi...

Kävi sitten niin, että kirkkaana, kesäisenä päivänä, simpukka kuuli taas tutun moottorinpärinän. Ihmiset siellä taas mellastivat. Simpukka tunsi kaivautuvansa syvemmälle joenpohjan mutaan. Toivottavasti tämä auttaa piiloutumaan, hän ajatteli. Mutta simpukalla oli tänään huono tuuri. Hän jäi simpukkametsästäjien haaviin.

Veneessä hän katseli, miten metsästäjät availivat hänen ystäviään etsien aarretta. Pian on minun vuoroni, simpukka ajatteli.

Tämä pieni simpukka seilaa nyt puhtailla taivasvesillä. Vesi on kirkasta ja läpinäkyvän kristallista. Eikä siellä ole roskia. Oikein simpukoiden taivas! Simpukka on myös onnellinen. Hän tietää, että sillä roskallakin oli tarkoituksensa. Se oli kivuliasta. Oksettavaakin. Mutta kivusta tuli osa simpukkaa ja hän oppi elämään sen kanssa. Muodostaen samalla sen ympärille arvokasta helmiäistä. Nyt hän ymmärsi, että kipukin voi kaunistaa. Ja tuottaa iloa muille. Toisen kipu voi olla toiselle maailman arvokkain asia. Ja jopa kaunein ja aidoin, mitä maa päällään kantaa. Onpa omituista tämä elämänkierto, hän ajatteli edelleen. Mutta hyvin onnellisena siitä, että näki mihin hänen kipunsa oli jalostunut. Rakkaudensymboliksi nuoren miehen rakastetun kaulalle koruksi hohtamaan puhdasta rakkautta. Jos ei ole roskia, mutaa ja kipua, ei ilmeisesti ole kauneutta ja herkkyyttäkään, simpukka ajatteli. Hänen pienellä simpukkaelämällään oli ollut suuri tarkoitus. Hän nukahti onnellisena kristallinkirkkaassa kodissaan ja tunsi olevansa hyvin tärkeä pieni simpukka.

Oksennustauti

Miksi ihmisen on niin vaikea vastaanottaa rakkautta ja hyväksyntää? Miten käy, jos tehtäväsi maanpäällä on löytää pyyteettömän rakkauden salaisuus ja jakaa sitä. Rakkaudenjakajaa sattuu, kun ihminen kääntää kilpensä päälle. Näet aurasta, että ihminen tarvitsee eniten hyväksyntää ja ehdotonta rakastamista. Mutta kilpi suojaa ihmisparan sydäntä. Kilpi on niin helppo luoda, mutta niin vaikea murtaa. Joudut katsomaan sivusta, miten mahdollinen vastaanottaja kärsii, mutta ei itse näe sitä. Tuntee kärsimyksen kehossaan, mutta ei halua avata kilpeensä edes ovea. Josta päästää valo sisään. Ihana valo, mikä puhdistaa, tuulettaa ja valaisee. Pimeässä on kaiketi hyvä olla. Hassua. Se sama pimeä lopulta tappaa. Ihminen tarvitsee valoa ja pimeyttä, molempia. Jos valoa ei päästä sisään, nurkat käyvät liian tunkkaisiksi. Pimeys saa enemmän ja enemmän valtaa ja ihminen masentuu. Kai masennukseenkin voi rakastua. Valo pelottaa. Se on liian kirkas.

Rakastajalle moinen on haaste. Pitääkö pimeän tehdä ensin tehtävänsä, jotta rakastettava oksentaa mustan ulos? Odottaa oksennustautia? Ei päästetä rakastajaa helpolla. Parasta pistää siivet selkään ja liihotella taivaankaarella ihastellen kauneutta ja tiputtaa pieniä höyheniä rakastettavan jalkojen juurelle aika-ajoin. Kun aika on sopiva, rakastettava haluaa löytää höyhenen. Tuon pehmoisen, kauniin ja herkän. Tallentaa sen sydämeen ja käyttää sitä avaimena valolle. Rakastettava tietää, että pilvien takana paistaa ikuinen valo. Kun hän on valmis poistamaan pilvensä, valo auttaa paranemaan. Niinpä minäkin odotan. Jos vain siipeni jaksavat kantaa perille saakka.