Rakkauden soturi

Heitä on kaikkialla. He näyttävät samanlaisilta kuin kaikki muutkin ihmiset. Elävät tavallista elämää ihan niinkuin kaikki muutkin. Et tunnista Rakkauden soturia heti. Välttämättä. Mutta jos olet tarkkaavainen ja liikut  sydän auki, saatat havaita heidät nopeammin.

Heidät tunnistaa silmistä, joissa loistaa taivaankaaren tähdet. Sydämestä, jossa palaa auringon kaltainen lämpö. Ymmärryksestä, joka on yhtä syvä viisaudessaan kuin yötaivas on tummuudessaan. Heidän tukensa on luotettava kuin maata kiertävä kuu. Vaikka et näe kuuta päivällä, tiedät että se ohjaa asioita maapallolla ja jokainen yö se loistaa kirkkaana.

Rakkauden soturilla on aseita. Ne ovat piilotettuja, mutta jos olet tarkka, saatat tunnistaa ne.

Rakkauden soturin haarniska koostuu puhtaasta ymmärryksestä. Rakkauden soturi tietää, että rakkauden taisteluissa sydäntä ei suojata kuorella, vaan ymmärryksellä. Kilpenä Rakkauden soturi käyttää hyväksyntää. Miten helppoa olisikaan suojata itsensä kivuliailta nuolilta kyykistymällä kilven alle turvaan. Koska Rakkauden soturi on sotureista jaloimpia, hän hyväksyy tilanteet rakkauden taisteluissa ja kääntää oppimansa vahvuudekseen.

Miekakseen Rakkauden soturi on valinnut rehellisyyden. Voima, joka miekkaa liikuttaa, on puhdas rakkaus. Rakkauden soturin tärkein voimavara taistelussa on valo. Samainen valo, joka tuikkii tähtinä soturin silmissä, kietoutuu rehellisyyden miekan kautta vastustajansa ympärille.

Rehellisyyden miekka on monesti tuskallinen ja vastustaja ei sitä kestä. Se voi jopa satuttaa enemmän kuin  taotun teräsmiekan sivallukset. Rakkauden soturi tietää tämän ja siksi rehellisyyden miekkaa ohjaa rakkaus. Tullakseen hyväksi soturiksi hänen on opeteltava käyttämään rehellisyyden miekkaa rakkauden kautta. Siinä riittää opettelemista. Yleensä Rakkauden soturi osuu miekallaan vastustajansa arimpaan paikkaan. Sydämeen. Sinne rehellisyyden sivallus tekee valolle tietä tekevän haavan. Mutta soturi tietää, että vain valon kautta vastustajakin voi parantua.

Rakkauden soturi on usein yksinäinen. Hänellä on suuri tehtävä harteillaan. Niin moni valitsee teräshaarniskan näennäisen suojan rakkaudenpistojen suojaksi. Tietämättä, että ymmärryksellä ja anteeksiannolla voi voittaa sotia. Rakkauden sotia. Niin moni haluaa kyyristellä kilven alla. Silloin ei vain koskaan pääse näkemään selkeästi. Kaikista vaikeinta on käyttää rakkauden voimalla rehellisyyden miekkaa. Rakkauden soturi näkee sydämeen ja kertoo totuuden siemeniä. Istuttaakin niitä välillä sydämiin.  Niin moni kuitenkin valitsee kylmän ja loukkaavan sanan säilän, jolla aiheutetaan mustaa kuonaa valuvia sydämiä. Mutta rehellisyys sattuu, jos sen valoon ei ole tottunut. Siksi soturin tärkein ominaisuus onkin kärsivällisyys.

Rakkauden sotureita ymmärretään usein väärin. Heillä on rakkauden puhtaimmat parantavat voimat käytössään, mutta ne aliarvioidaan ja niitä väheksytään. Heitä yritetään hyvin usein ylipuhua luopumaan tärkeästä tehtävästään. Ei ole rakkauden soturin tie helppo. Mutta hän tietää, että jokainen hänen miekkansa kautta isketty valoa vuotava haava paranee täysin. Sen kautta vastustajalle annetaan mahdollisuus karistaa teräshaarniska yltään, heittää kilpi tuleen ja iskeä miekkansa maahan. Siitä alkaa paraneminen. Eheytyminen.

Miten rakkauden soturi tietää voittaneensa? Hänen ei tarvitse voittaa. Se on osasyy hänen tehtävänsä raskauteen. Hän saa voimaa auringosta, tähdistä ja kuusta. Joka ilta hän painaa päänsä ja kiittää tehtävästään. Hän pyytää voimaa ja rohkeutta viedäkseen tehtäväänsä eteenpäin. Kun hän taistelun tuoksinnassa näkee ymmärryksen pilkahduksen vastustajan silmissä, hän melkein halkeaa onnesta. Kun hän näkee vastustajansa kasvoilla hyväksyvän hymyn tuomitsevan katseen sijaan, hän voisi juosta kevyesti kuin tuuli. Ja kun Rakkauden soturi näkee vastustajan itkevän mustan kuonan aiheuttaman kivun pois, hän itkee vastustajan kanssa.

Niin, Rakkauden soturi on hyvin erikoinen soturi. Kun tunnistat hänet, tarjoa hänelle kauneutta ja lempeyttä. Jos vielä pystyt tarjoamaan ymmärrystä, voitat soturin puolellesi ikuisiksi ajoiksi. Ethän halua menettää tilaisuutta?

Lopulta opit lentämään itse

Mustarastaan poikanen räpiköi. Miksi nuo kaikki muut osasivat jo lentää. Siivet olivat kasvaneet niillä täyteen mittaansa ja ne liihottelivat kovin majesteettisen upeasti. Pienet mustat linnutkin voivat olla hyvin kauniita lentäessään. Täynnä itsevarmuutta ja osaamista.

Pitäisikö vaan kuitenkin tyytyä popsimaan marjoja pensaista. Kyyristelemään kuusen oksien alla. Ihan hyvä näinkin on. Turvallista. Sen minä jo osaan.

Miltäköhän taivas näyttää lähempää? Miltä tuntuu olla vapaa? Miltä tuntuu ilma siipien alla, kun oppii luottamaan sen kantovoimaan? Ajatukset eivät jättäneet mustarastasta rauhaan. Vaan miten oppisi lentämään, kun ei ollut opettajaa. Minä tarvitsen siis opettajan, tuumasi mustarastas.

Mustikat maistuivat kovin hyvältä, niitä oli kupu täynnä. Rastas ajatteli ottaa pienet päivänokoset. Nokosten aikana hänhän voisi uneksia lentämisestä. Olipa hyvä idea!

Siinä mietteissään rastas kuuli sirkutusta. Pientä piiperrystä varpujen seasta. Eihän tästä uneksimisesta tule mitään, kun häiritään. Piiperrys jatkui ja mustarastas päätti selvittää, mistä ääni tulee.

Varpujen alta hän löysi varpusen. Pienen ja sievän, mutta loukkaantuneen. Sen siipi oli vahingoittunut ketun hampaissa. Mokoma kettu oli saanut varpusen hampaisiinsa, mutta onneksi varpunen oli saanut pyristeltyä itsensä irti. Katalin seurauksin. Mustarastas muisti, miten hänkin oli ollut siipirikko. Ehkäpä lentämisen opettelu oli siksi niin vaikeaa. Mutta samantien rastas pisti ajatukset syrjään ja päätti auttaa varpusta. Varpunenhan kyllä osasi jo lentää. Ehkäpä he voisivat opetella lentämään yhdessä uudestaan!

Niinpä lintusista tuli ystävät. Varpunen kertoi matkoistaan, miltä taivas näytti, miten meri kimmelsi kauniisti auringossa. Varpunen kertoi tekniikoita, joilla rastas saattoi voimistaa siipiään. Nehän olivat vielä keskenkasvuiset. Ei ihme, että lentäminen oli hieman haasteellista. Varpunen opetti lentotekniikkaa ja kaikkia vinkkejä, mitä teoriassa voi antaa. Ja rastas kyseli. Mietti ja pohti. Miten, miksi, koska ja kuinka? Mutta varpunen ei ärsyyntynyt. Hän kertoi pyyteettömästi ja auttoi. Hän oli luvannut mustarastaalle: ”Opetan sinut lentämään. Kerron sinulle kaiken tietoni. Autan ja tuen. Mutta lopulta sinun pitää opetella lentäminen itse. Opit sen samantien kun tunnet ilman siipiesi alla. Sinun täytyy vain uskaltaa. ”

Mustarastas hoivasi varpusta. Hän poimi marjoja ja tarkisti, että ympärillä oli turvallista. Yhdessä he voimaantuivat ja niin tuli aika kokeilla siipiä. He tekivät lentoharjoituksia yhdessä. Rastas opetteli tuntemaan siipensä. Miltä viimeinenkin sulka siiven kärjessä tuntui. Miltä ilma sulkien välissä tuntui. Sitten hän sulki silmänsä ja näki mielessään miltä lentäminen tuntui. Siellä hän varpusen kanssa kallion kivellä näki itsensä lentämässä ja tunne oli sanoinkuvaamaton. Eikä hän ollut vielä päässyt edes ilmaan. Mutta hän oli jo niin lähellä. Huomenna minä lennän, hän päätti. Varpunen pisti stopin ja sanoi, että sinä lennät ystäväiseni tänään. Jos voit lentää mielessäsi, voit jo lentää fyysisesti. Tuon valmiimmaksi et enää tule.

Mustarastaan sydän alkoi lyödä kiivaasti. Silmissä alkoi sumentua, sulat siipien kärjissä tuntuivat yhtäkkiä sulautuvan isoksi klimpiksi. Varpunen näki tämän ja muistutti kauniisti rastasta palaamaan tunteeseen, miltä ilma sulkien välissä tuntuisi. Kohta näet taivaan lähempänä, meren kimmeltävän. Älä anna periksi. Olet jo perillä!

He etsivät korkeimman kallionkärjen ja rastas meni reunalle seisomaan. Sydän pamppaili edelleen. Suutakin kuivasi, mutta into lentää oli niin suuri, että se voitti pelon. Mustarastas avasi siipensä ja verrytteli hieman. Siivet alkoivat liikkua sulavammin ja sulavammin. Jalat tuntuivat kevyemmiltä ja kevyemmiltä. Ja sitten ilmavirta nosti rastaan ilmaan. Hän jatkoi siipien heiluttamista ja huomasi varpusen katselevan kannustavasti, mutta jo kovin kaukaa. Varpunen palautti mieleen kaiken oppimansa ja yhtäkkiä kaikki tuntui niin luonnolliselta. ”Minä lennän, minä lennän” Hän visersi niin lujaa kuin osasi. Hän kieppui ilmavirran mukana ja lentäminen tuntui juuri niin ihanalta, kuin hän oli kuvitellutkin.

Varpunen liittyi ystävänsä seuraan ja yhdessä he lensivät katselemaan auringonvalossa kimmeltävää meren pintaa. Ensimmäistä kertaa mustarastas tunsi täyttyvänsä elämästä. Minä opin! Minä osaan! Minä lennän! Minä elän!

Rakkaudella hoikaksi

Tulipa tässä mieleen aloittaa (jälleen kerran) laihdutus. Olla se ihminen ulkoisesti, mitä koen olevani sisäisesti. Naiset ja laihdutus... Ikuinen juttu. Tällä kertaa ajattelin ottaa siihen erilaisen näkökulman. Rakastan itseni laihaksi.

Ihmiset kantavat nykyään mieletöntä määrää tunnelastia mukanaan. Tunteet varastoituvat kiloina milloin minnekin. On kai siitäkin teorioita, mikä tunne on missäkin kehon osassa. Jos kilot kerääntyvät lanteille, haluaa paeta tai puolustaa seksuaalisuuttaan. Jos puolestaan esim. rintoihin, henkilöllä on korostunut hoivavietti. Jos kilot kerääntyvät vatsan alueelle, käsiteltävänä on paljon tunteita ja minäkuva. Kilot toimivat myös suojamuurina, joiden taakse voi kätkeytyä. Teoria muiden joukossa, mutta mielenkiintoinen.

Voivathan ne kilot kerääntyä ihan vain fysiologian määrääminä. Syytetään geenejä, pääsee helpommalla :)

Rakastunut ihminen saattaa usein hoikistua. Varmasti tähän vaikuttavat onnellisuudenhormonit, jotka vähentävät ruokahalua. Toisaalta itsensä kokeminen rakastetuksi ja hyväksytyksi, vapauttaa paljon energiaa ja tunteita.

Ajattelin kokeilla onnistuuko hoikistuminen rakastamalla menneisyyden negatiiviset ja kivuliaat tunteet pois. Tai sulattamalla ne. Tietoisena ihmisenä olen ollut sinut kaiken elämässä tapahtuneen kanssa. Eikä menneiden tonkiminen (kun asiat on jo käsitelty), ole suositeltavaa. Kannattaa keskittyä tulevaan ja luomaan unelmistaan totta. Mutta mitäpä jos sulattaisin nuo muutamat ylimääräiset tunnelastit käyttämällä rakkautta apuna.

Listaan asiat, jotka ovat olleet vaikeimpia asioita elämässäni. Jos asia on jo käsitelty, muistelen muutaman sekunnin lämmöllä anteeksiantaen ja vaikeimmat asiat käsittelen lenkkipolulla raitista ilmaa haistellen. Jokainen vatsalihasliike olkoon ylistys elämänkokemukselle. Jokainen uintiliike edustakoon lempeää kivun huuhtomista. 

Jokaisen kivuliaan asian täytän käsittelyn jälkeen samantien positiivisella, itseni hyväksyvällä affirmaatiolla. Syön rakkaudellista ruokaa :) Sellaista, mikä hellii vartaloa ja mieltä. Ei, se ei ole sipsit, pizza, suklaa (paitsi raakasuklaa) ja karkit. Pullamössö ja pastat. Ne käsitän pikemminkin rakkauden korvikkeena. Itseä helliviä ruoka-aineita ovat kevyet salaatit. Villinä ja vapaana eläneet kalat. Vapaana, auringossa kasvaneet hedelmät ja sydäntä hellivät hyvät rasvat. Rakkaudella kasvanutta ja valmistettua ruokaa. Unohtamatta superravinteikkaita foodeja.

Elämän pysäyttäessä ja tienristeyksissä on hyvä tehdä inventaario. Heitän vanhentuneet tunteet, uskomukset ja aikansa eläneet kivut romukoppaan ja tarjoilen sydämelle ja mielelle vain lempeää ravintoa. Tippuvien kilojen määrästä sitten näen paljonko sitä kipulastia loppujenlopuksi oli. Urakka alkoi virallisesti eilen ja jatkuu kesäkuun loppuun. Runsas puoli vuotta aikaa rakastaa itsensä entistä ihanammaksi.

Ps. Jos kokeilet samaa metodia, kerro mieluusti tutkimustuloksistasi :)

Älä tee mitään-päivä

Kylmä! Ulkona on pimeää, myrskyää. Yhtä kylmä tuntuu olevan sielun sopukoissakin. Kaipaan lämpöä. Päätän jäädä kotiin ja omistaa päivän itselleni!

Mikä pakko on olla kustannustehokas. Jaksaa pimeimpänä ja kylmänä vuodenaikana taistella sitä vastaan? Korkokengät jalassa ja purkista maalattu pirteys naamalla. Päivänä, jolloin tunnen tekeväni (vielä) työtä, jolla ei ole merkitystä. Toki kaikilla töillä on merkitystä. Mutta maailma ei kaadu siihen, jos teen tänään sitä, mitä sydän sanoo. Jään kotiin pyjama päällä, punaiset villasukat jalassa. Eikä maailma kaadu siihenkään, jos jokainen ottaa tällaisen päivän. Itseasiassa maailmasta tulisi ehkä hiukkasen verran parempi paikka, koska ihmiset, jotka sitä asuttavat, voisivat paremmin.

Kynttilät ja suitsuke palamaan. Maistelen kumpi piparkakku maistuu paremmalta: sydän vai tähti. Vai josko sittenkin kuu. Onneksi ei tarvitse päättää, ne kaikki maistuvat hyviltä! Syön kun on nälkä, enkä kellon mukaan. Teen lounaaksi lättyjä, koska juuri nyt tekee mieli lättyjä. Nauran ääneen kissojen temmellykselle ja nautin niiden silittämisestä. Tuijottelen ikkunasta puiden heilumista tuulessa ja annan ajatuksen lentää. Tai olen ajattelematta yhtään mitään. Vain olen. Kun tekee mieli nukkua, otan päiväunet. Kun tekee mieli lukea kirjaa, luen kirjaa.

Koska kuuntelen mitä sieluni haluaa, olen myös tehokkaampi seuraavana päivänä. Jokaisella pitäisi olla vapaus ottaa vapaapäivä töistä rakastamista varten. Sekä itselle, että kumppania varten. Ja jos ei ole oikeutta, ota oikeus omiin käsiisi. Pieni kapinallisuus on oikein! Kuka sitä elämääsi elää? Sinä, vai kiltti, aina taipuisa työntekijä, jolla mieli on tiukka kuin korsetti. Revi ne narut henkisestä korsetistasi ja hengitä. Täydellinen hidastamisen hetki on elämää täydellisimmillään <3 

Pidä itsestäsi huolta. Rakasta itseäsi, kauneinta, ihaninta itseäsi. Näin pidät huolta myös läheisistäsi <3

Ps. Lätyistä tuli todella hyviä. Johtuu varmaan runsaasta voin määrästä ^_^

Helmen tarina

Olipa kerran pieni simpukka. Hän oli melko vaatimaton ja joku saattoi sanoa häntä mitättömäksikin. Sen verran hyvin hän sulautui joen pohjaväriin. Simpukka oli syntynyt tuossa joessa. Hän oli aina elänyt siellä, eikä tiennyt, että jotkut simpukat elivät suuressa meressä. Mutta ei se haitannut simpukkaa.

Simpukka oli tyytyväinen, mutta häntä harmitti muutama asia. Joen vesi oli sameaa ja likaista. Joskus simpukasta tuntui, että hän tukehtuu. Hän kaipasi kirkasta vettä, jossa oli helppo hengittää. Hän muisti, että aikoinaan kotijoen vesi oli ollut kirkasta ja raikasta. Toinen asia, mikä simpukkaa oli alkanut kaivelemaan, oli rankat kokemukset. Ihmiset päristelivät veneillään joella joskus kovin vauhdikkaasti. Joen pohjamuta suorastaan pöllysi, jos se nyt voi vedessä pöllytä. Mutaa oli kaikkialla ja hengittäminen oli entistä vaikeampaa. Tätä tapahtui nykyään kovin usein. Ihmiset myös tiputtelivat veteen kaikenlaista roskaa. Kaunis joenpohja alkoi muistuttamaan kaatopaikkaa.

Ja kaikenlisäksi näistä kokemuksista simpukka oli voinut huonosti niin, että oli vahingossa nielaissut pienen roskan. Se ei lähtenyt pois millään. Simpukka yski ja yritti etsiä puhtaampaa paikkaa oleilla, mutta ei auttanut. Hän tunsi, miten roska alkoi kasvaa. Tosin se onneksi muuttui pehmeämmäksi. Ikäänkuin pyöreämmäksi. Olo alkoi helpottaa aikaamyöden.

Simpukka oli kuullut, että ihmiset toisinaan metsästivät simpukoita. Hän ei tosin ymmärtänyt oikein miksi. Kalat tiesivät kertoa, että simpukoiden tehtävä on tuottaa aarteita. Ihmisille, joilta puuttuu elämästä kauneutta. Mitä ihmettä se nyt voisi olla, mietti simpukka. Tuo pieni vaatimaton joenelävä. Kovia kokenut ajelehtija. Joka oli vielä nielaissut roskan. Roskaa täynnä, tunsi simpukka itsestään. Niin vähän hän tiesi...

Kävi sitten niin, että kirkkaana, kesäisenä päivänä, simpukka kuuli taas tutun moottorinpärinän. Ihmiset siellä taas mellastivat. Simpukka tunsi kaivautuvansa syvemmälle joenpohjan mutaan. Toivottavasti tämä auttaa piiloutumaan, hän ajatteli. Mutta simpukalla oli tänään huono tuuri. Hän jäi simpukkametsästäjien haaviin.

Veneessä hän katseli, miten metsästäjät availivat hänen ystäviään etsien aarretta. Pian on minun vuoroni, simpukka ajatteli.

Tämä pieni simpukka seilaa nyt puhtailla taivasvesillä. Vesi on kirkasta ja läpinäkyvän kristallista. Eikä siellä ole roskia. Oikein simpukoiden taivas! Simpukka on myös onnellinen. Hän tietää, että sillä roskallakin oli tarkoituksensa. Se oli kivuliasta. Oksettavaakin. Mutta kivusta tuli osa simpukkaa ja hän oppi elämään sen kanssa. Muodostaen samalla sen ympärille arvokasta helmiäistä. Nyt hän ymmärsi, että kipukin voi kaunistaa. Ja tuottaa iloa muille. Toisen kipu voi olla toiselle maailman arvokkain asia. Ja jopa kaunein ja aidoin, mitä maa päällään kantaa. Onpa omituista tämä elämänkierto, hän ajatteli edelleen. Mutta hyvin onnellisena siitä, että näki mihin hänen kipunsa oli jalostunut. Rakkaudensymboliksi nuoren miehen rakastetun kaulalle koruksi hohtamaan puhdasta rakkautta. Jos ei ole roskia, mutaa ja kipua, ei ilmeisesti ole kauneutta ja herkkyyttäkään, simpukka ajatteli. Hänen pienellä simpukkaelämällään oli ollut suuri tarkoitus. Hän nukahti onnellisena kristallinkirkkaassa kodissaan ja tunsi olevansa hyvin tärkeä pieni simpukka.

Oksennustauti

Miksi ihmisen on niin vaikea vastaanottaa rakkautta ja hyväksyntää? Miten käy, jos tehtäväsi maanpäällä on löytää pyyteettömän rakkauden salaisuus ja jakaa sitä. Rakkaudenjakajaa sattuu, kun ihminen kääntää kilpensä päälle. Näet aurasta, että ihminen tarvitsee eniten hyväksyntää ja ehdotonta rakastamista. Mutta kilpi suojaa ihmisparan sydäntä. Kilpi on niin helppo luoda, mutta niin vaikea murtaa. Joudut katsomaan sivusta, miten mahdollinen vastaanottaja kärsii, mutta ei itse näe sitä. Tuntee kärsimyksen kehossaan, mutta ei halua avata kilpeensä edes ovea. Josta päästää valo sisään. Ihana valo, mikä puhdistaa, tuulettaa ja valaisee. Pimeässä on kaiketi hyvä olla. Hassua. Se sama pimeä lopulta tappaa. Ihminen tarvitsee valoa ja pimeyttä, molempia. Jos valoa ei päästä sisään, nurkat käyvät liian tunkkaisiksi. Pimeys saa enemmän ja enemmän valtaa ja ihminen masentuu. Kai masennukseenkin voi rakastua. Valo pelottaa. Se on liian kirkas.

Rakastajalle moinen on haaste. Pitääkö pimeän tehdä ensin tehtävänsä, jotta rakastettava oksentaa mustan ulos? Odottaa oksennustautia? Ei päästetä rakastajaa helpolla. Parasta pistää siivet selkään ja liihotella taivaankaarella ihastellen kauneutta ja tiputtaa pieniä höyheniä rakastettavan jalkojen juurelle aika-ajoin. Kun aika on sopiva, rakastettava haluaa löytää höyhenen. Tuon pehmoisen, kauniin ja herkän. Tallentaa sen sydämeen ja käyttää sitä avaimena valolle. Rakastettava tietää, että pilvien takana paistaa ikuinen valo. Kun hän on valmis poistamaan pilvensä, valo auttaa paranemaan. Niinpä minäkin odotan. Jos vain siipeni jaksavat kantaa perille saakka. 

Innostuksesta

Nyt on syli täynnä intoa ja innostusta! Voi että, mikä potentiaali ihmisellä on sisällään. Sellainen tuli ja leimaus, joka etsii purkautusmistietään toteuttaakseen elämäntehtävän. Sen mikä on sydämen tehtävä.

Oletko löytänyt oman sydämentehtäväsi? Suosittelen lämpimästi sen etsimistä – jos olet valmis. Sydämentehtävä ei ole välttämättä se, mitä teet palkkatyöksesi. Täältä saa hyvän vinkin sen etsimiseksi: http://www.stevepavlina.com/blog/2005/01/how-to-discover-your-life-purpose-in-about-20-minutes/  Toinen vaihtoehto on hiljentyä ja antaa intuition kertoa, mikä on sydämentehtävä. Muutama vuosi sitten minulla oli sellainen elämäntilanne, jolloin ei ollut juuri muuta kuin aikaa. Ihana irtaantuminen oravanpyörästä ja kaikesta mikä mieltä kuormittaa. Mutta se tunne, kun löytää oman sydämentehtävänsä! Se on juurikin sitä, mikä nostattaa kyyneleet silmiin. Sen tuntee solutasolla. Kihelmöintiä, innostusta, tulta. Monille se saattaa olla se, mitä on nuorena/lapsena halunnut tehdä.

Minä halusin nuorena kosmetologiksi ja sitten maskeeraajaksii. Osa haluaa vieläkin. Keksin aikuisuuden kynnyksellä tuhat syytä, miksi en voi ruveta maskeeraajaksi. Ja nekin oikeastaan kaikkien muiden päähän pistämiä ennakko-oletuksia. Kosmetologin koulutuksen hankin sitten aikuisena, kun päätin alkaa seuraamaan omaa sydämen ääntä. Rakastan kaikkea kaunista. Kauneutta on ihan missä vaan. Mutta pelkkä ulkoinen kauneus ei ole koskaan riittänyt. Se on katoavaista, pinnallista ja myös jokseenkin turhaa. Todellinen kauneus todella lähtee sisältä. Sielusta, sydämestä. Kauniista sydämestä lähtee sellainen hehku, että se peittoaa botox-muovi-tekorusketus-kauneuden täysin 6-0. Tiesin tämän intuitiivisesti jo kosmetologikoulussa  ja vielä vahvemmin sitten, kun hakeuduin kosmetiikan maahantuojalle markkinointihommiin. Pahin yhdistelmä. Keksi siinä sitten myyviä lauseita naamavoiteille, joiden raaka-aineet jo silloin herättivät miettimään, että mitä ihmettä ihmiset naamaansa oikein laittavat... Mutta arvokkaita kokemuksia ja veivät eteenpäin kohti todellista sydämentehtävää.

Mutta siihen innostukseen... En tiedä onko se tämä syksy, joka tuo mukanaan uutta vaihetta luonnollisesti elämään, vai alanko olla niin todella valmis sydämentehtävän täysillä seuraamiseen. Innostusta on haettu, tietoisesti kasvatettu ja tehty vaikka mitä taikoja, jippoja ja juttuja, jotta kehitys menee eteenpäin. Nyt se tuntuu menevän vauhdilla luontaisesti. Kaikelle on paikkansa, myös niille hiljaisille jaksoille elämässä, jolloin kaikki jäsentyy. Ne ovat arvokkaita. Jospa nyt vihdoin alan päästä kiinni siihen ”soturienergiaan”, joka on aikaansaava energia. Energia joka vie eteenpäin ja saa toimimaan. Henkilökohtaisesti vaikeinta on juuri se toteuttaminen. Ideoita sinkoilee vaikka miten, mutta kun ne pitää laittaa toteutukseen, niin iskee ne ennakko-oletukset... Nyt tuntuu, että kamppailu niidenkin kanssa alkaa tasoittua. Alan päästä niistä voitolle. Jee!

Olen tullut siihen johtopäätökseen, että tärkeintä on ”follow your bliss”. Enää en anna minkään tulla siihen väliin. Ennakko-oletuksina, muista johtuvina tai omina. Annan palaa, menen ja teen. Tavoitteita, osatavoitteita toki, mutta innostuksesta en anna piiruakaan periksi!  Uskaltakoonkin joku yrittää :)