Miksi ihmisen on niin vaikea vastaanottaa rakkautta ja hyväksyntää? Miten käy, jos tehtäväsi maanpäällä on löytää pyyteettömän rakkauden salaisuus ja jakaa sitä. Rakkaudenjakajaa sattuu, kun ihminen kääntää kilpensä päälle. Näet aurasta, että ihminen tarvitsee eniten hyväksyntää ja ehdotonta rakastamista. Mutta kilpi suojaa ihmisparan sydäntä. Kilpi on niin helppo luoda, mutta niin vaikea murtaa. Joudut katsomaan sivusta, miten mahdollinen vastaanottaja kärsii, mutta ei itse näe sitä. Tuntee kärsimyksen kehossaan, mutta ei halua avata kilpeensä edes ovea. Josta päästää valo sisään. Ihana valo, mikä puhdistaa, tuulettaa ja valaisee. Pimeässä on kaiketi hyvä olla. Hassua. Se sama pimeä lopulta tappaa. Ihminen tarvitsee valoa ja pimeyttä, molempia. Jos valoa ei päästä sisään, nurkat käyvät liian tunkkaisiksi. Pimeys saa enemmän ja enemmän valtaa ja ihminen masentuu. Kai masennukseenkin voi rakastua. Valo pelottaa. Se on liian kirkas.
Rakastajalle moinen on haaste. Pitääkö pimeän tehdä ensin tehtävänsä, jotta rakastettava oksentaa mustan ulos? Odottaa oksennustautia? Ei päästetä rakastajaa helpolla. Parasta pistää siivet selkään ja liihotella taivaankaarella ihastellen kauneutta ja tiputtaa pieniä höyheniä rakastettavan jalkojen juurelle aika-ajoin. Kun aika on sopiva, rakastettava haluaa löytää höyhenen. Tuon pehmoisen, kauniin ja herkän. Tallentaa sen sydämeen ja käyttää sitä avaimena valolle. Rakastettava tietää, että pilvien takana paistaa ikuinen valo. Kun hän on valmis poistamaan pilvensä, valo auttaa paranemaan. Niinpä minäkin odotan. Jos vain siipeni jaksavat kantaa perille saakka.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti