Olipa kerran pieni simpukka. Hän oli melko vaatimaton ja joku saattoi sanoa häntä mitättömäksikin. Sen verran hyvin hän sulautui joen pohjaväriin. Simpukka oli syntynyt tuossa joessa. Hän oli aina elänyt siellä, eikä tiennyt, että jotkut simpukat elivät suuressa meressä. Mutta ei se haitannut simpukkaa.
Simpukka oli tyytyväinen, mutta häntä harmitti muutama asia. Joen vesi oli sameaa ja likaista. Joskus simpukasta tuntui, että hän tukehtuu. Hän kaipasi kirkasta vettä, jossa oli helppo hengittää. Hän muisti, että aikoinaan kotijoen vesi oli ollut kirkasta ja raikasta. Toinen asia, mikä simpukkaa oli alkanut kaivelemaan, oli rankat kokemukset. Ihmiset päristelivät veneillään joella joskus kovin vauhdikkaasti. Joen pohjamuta suorastaan pöllysi, jos se nyt voi vedessä pöllytä. Mutaa oli kaikkialla ja hengittäminen oli entistä vaikeampaa. Tätä tapahtui nykyään kovin usein. Ihmiset myös tiputtelivat veteen kaikenlaista roskaa. Kaunis joenpohja alkoi muistuttamaan kaatopaikkaa.
Ja kaikenlisäksi näistä kokemuksista simpukka oli voinut huonosti niin, että oli vahingossa nielaissut pienen roskan. Se ei lähtenyt pois millään. Simpukka yski ja yritti etsiä puhtaampaa paikkaa oleilla, mutta ei auttanut. Hän tunsi, miten roska alkoi kasvaa. Tosin se onneksi muuttui pehmeämmäksi. Ikäänkuin pyöreämmäksi. Olo alkoi helpottaa aikaamyöden.
Simpukka oli kuullut, että ihmiset toisinaan metsästivät simpukoita. Hän ei tosin ymmärtänyt oikein miksi. Kalat tiesivät kertoa, että simpukoiden tehtävä on tuottaa aarteita. Ihmisille, joilta puuttuu elämästä kauneutta. Mitä ihmettä se nyt voisi olla, mietti simpukka. Tuo pieni vaatimaton joenelävä. Kovia kokenut ajelehtija. Joka oli vielä nielaissut roskan. Roskaa täynnä, tunsi simpukka itsestään. Niin vähän hän tiesi...
Kävi sitten niin, että kirkkaana, kesäisenä päivänä, simpukka kuuli taas tutun moottorinpärinän. Ihmiset siellä taas mellastivat. Simpukka tunsi kaivautuvansa syvemmälle joenpohjan mutaan. Toivottavasti tämä auttaa piiloutumaan, hän ajatteli. Mutta simpukalla oli tänään huono tuuri. Hän jäi simpukkametsästäjien haaviin.
Veneessä hän katseli, miten metsästäjät availivat hänen ystäviään etsien aarretta. Pian on minun vuoroni, simpukka ajatteli.
Tämä pieni simpukka seilaa nyt puhtailla taivasvesillä. Vesi on kirkasta ja läpinäkyvän kristallista. Eikä siellä ole roskia. Oikein simpukoiden taivas! Simpukka on myös onnellinen. Hän tietää, että sillä roskallakin oli tarkoituksensa. Se oli kivuliasta. Oksettavaakin. Mutta kivusta tuli osa simpukkaa ja hän oppi elämään sen kanssa. Muodostaen samalla sen ympärille arvokasta helmiäistä. Nyt hän ymmärsi, että kipukin voi kaunistaa. Ja tuottaa iloa muille. Toisen kipu voi olla toiselle maailman arvokkain asia. Ja jopa kaunein ja aidoin, mitä maa päällään kantaa. Onpa omituista tämä elämänkierto, hän ajatteli edelleen. Mutta hyvin onnellisena siitä, että näki mihin hänen kipunsa oli jalostunut. Rakkaudensymboliksi nuoren miehen rakastetun kaulalle koruksi hohtamaan puhdasta rakkautta. Jos ei ole roskia, mutaa ja kipua, ei ilmeisesti ole kauneutta ja herkkyyttäkään, simpukka ajatteli. Hänen pienellä simpukkaelämällään oli ollut suuri tarkoitus. Hän nukahti onnellisena kristallinkirkkaassa kodissaan ja tunsi olevansa hyvin tärkeä pieni simpukka.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti